Ne viimeiset viikot (18.05.-03.06.)

Joko olitte väsyneet odottamiseen?

Pitkä ja unohtumaton keväämme Nizzassa tuli päätökseensä kesäkuun alussa, eli tätä kirjoitusta julkaistaessa jo yli neljä kuukautta sitten. Liekö tästä aiheutunut järkytys ollut niin suuri, että vasta nyt saimme tämän viimeisenkin kirjoituksen - palapelin viimeisen palan - paikalleen. Tarina oli tietysti saatava päätökseen, jotta viimeisten viikkojen kohdalle jäisi aikakirjoihin muutakin kuin pelkkää tyhjää. Nizzan seikkailuja muistellessa voisimme hatarien muistijälkien sijaan turvautua tähän pieneen päiväkirjaamme, joka muuten on matkan jälkeen tuntunut muuttuvan päivä päivältä upeammaksi.

Viivoja listaan

Meillä tosiaan oli kotona lista, johon olimme luotettavan vihreän opaskirjamme avustuksella koonneet luettelon niistä kohteista, joissa olimme päättäneet ehtiä vierailemaan ennen paluuta Suomeen. Sitä mukaa kun paikkoja tuli nähtyä vedimme listasta viivoja yli, ja vihdoin viimeisillä viikoilla viivoitetut kohteet ottivat selkävoiton viivattomista. Kaikkia paikkoja emme sentään ehtineet kuitata ennen paluulentoa, mutta täytyyhän sitä jotain näkemistä jättää myös seuraavaa Rivieran reissua varten, vai mitä?

Toriaukio Vencen vanhassa kaupungissa.

Listan kohteiden yliviivaaminen jatkui kuun 22. päivänä, kun matkasimme vihdoin Venceen. Vanhan kaupungin portin liepeillä ollessa turistitoimistossa annettiin käteen kartta, johon piirrettyä reittiä lähdimme seuraamaan. Kaupungissa oli poikkeuksellisen paljon väkeä, sillä samana päivänä vanhan kaupungin toriaukiolla järjestettiin jonkinmoinen monikulttuurisuuspäivä. Pöydät notkuivat herkkuja ja kojuja reunustivat kartat sekä infopätkät kustakin maasta, joita taisi olla edustettuna lähes parikymmentä.

Tässä ruokalistassa numerot 26 ja 27 eivät ole annoksia vaan sivunumeroita!

Pikaisen silmäilyn jälkeen jatkoimme kuitenkin eteenpäin, ja päätimme etsiä sopivan lounaspaikan. Sellainen löytyi muutaman kulman takaa vanhan kaupungin ytimestä. Komeanimisen pizzapaikan Pizzeria le Pecheur de Soleil'n erikoisuus oli tajuttoman pitkä ruokalista, sillä oma valinta piti tehdä yli 600 pizzan joukosta. Ruokalista oli oikeastaan valtava albumi, jota selaillessa nälkä ehti kasvaa jo lähes sietämättömiin mittoihin. Lopulta tilaus oli tehtävä, ja onneksi nälkäistä matkailijaa hemmoteltiin pian myös valmiilla lätyllä.

Matissen kädenjälkeä miehen suunnitteleman kappelin ulkoseinällä.

Täydellä vatsalla jatkoimme Vencen vanhan kaupungin kierroksen loppuun. Muurien ulkopuolelta otimme suunnaksi noin vartin kävelymatkan päässä olleen Henri Matissen suunnitteleman Chapelle du Rosairen. Hieman epätyypillinen kappeli oli tuttu viikon takaiselta museokierrokselta, sillä Nizzan Matisse-museossa oli useiden Vencen kappelin teosten luonnoksia sekä pyhätön pienoismalli.

Komeita maisemia ja kreoliherkkuja

Vence-viikonloppuna ehdimme toki käydä parissa muussakin paikassa. Perjantaina pysyimme Nizzassa, mutta kohteemme oli ennestään tuntematon Las Planasin kaupunginosa. Nizzan kukkuloilla sijaitsevan alueen maisemia oli kovasti kehuttu, eikä suotta. Bussimme päätepysäkki oli panoraama-tauluineen mitä parhain paikka Nizzan keskustan silmäilyyn lintuperspektiivistä. Muita maiseman ihailijoita ei paikalla näkynyt, joten saatoimme rauhassa ihmetellä edessä auennutta tuhansien punaisten kattojen merta.

Bulevardi nousi kohti taustalla häämöttäviä Las Planasin kukkuloita.

Sunnuntaina jatkoimme kukkulakylien kiertelyä, ja vuorossa oli Nizzasta noin 25 kilometrin päässä sijaitseva Levens. Levensissa turistien kiertelyä oli helpotettu pienillä katuihin upotetuilla nuolilla, joita seuraamalla sai aikaiseksi hyvän kierroksen ohi kaikkien kylän tärkeimpien nähtävyyksien. Parin kappelin ja isomman kirkon lisäksi kylän omalaatuisin nähtävyys oli "sou boutàu" eli eräällä aukiolla seissyt kivi, joka edusti vuosisatojen aikana vuoroin eri valtakuntien alaisuuteen kuuluneiden levensilaisten itsenäisyyttä.

Levensin korkeimmalta kohdalta löytyi yksi upeimmilla paikoilla olevista maauimaloista, joka kuitenkin vaikutti täysin hylätyltä. Maauimalan luona olleelta sotamuistomerkiltä saattoi ihalla upeita vuoristomaisemia kaikkiin neljään ilmansuuntaan. Yhdessä suunnassa häämötti toinen kukkulakyläkin, mutta mukana olleesta kartasta ei selvinnyt mistä kylästä oli kyse. Kaiken kaikkiaan ei ollut ihme, että bussikuskikin oli nähnyt vaivaa ajaakseen päätepysäkiltä vielä koko kylän halki päästäkseen viettämään taukoaan juuri tuolle paikalle.

Sou boutàu - murikka Levensissa.

Viikonlopun kruunasi omassa lähikaupassamme kolmen päivän ajan itse valmistamiaan kreoliherkkuja myynyt mies, joka sai meidät palaamaan kauppaan joka ilta. Toisena päivänä mies jo muisti meidät, ja vanhoille tutuille taisikin livahtaa muutama accra pussiin vielä punnituksen jälkeen. Kolmantena päivänä mies huuteli innokkaasti nähtyään meidät jo kaupan toiselta laidalta. Tällä kertaa meitä eivät enää koskeneet mitkään säännöt, sillä mies latoi koriimme herkkuja punniten hädin tuskin puoliakaan kaikesta. Ja millaiset herkkuateriat lopulta söimmekään! Vesi herahtaa yhä kielelle kookoskääretortun kuvaa katsellessa.

Villat kesäpäivän ohjelmana

Maanantaina matkustimme jälleen Cap Ferrat'n niemeen, ja päätimme vihdoin ja viimein piipahtaa kovasti kehuttua Villa Ephrussia vilkaisemassa. Noin satavuotias loistohuvila sijaitsee upealla paikalla Cap Ferrat'n ytimessä. Huvilan piha-alueella on yhdeksän erilaista puutarhaa, ja alueen reunoilta aukeaa fantastisia maisemia ympäröiviin lahdenpoukamiin. Huvila puutarhoineen on tavallisestikin auki yleisölle, mutta nyt tontilla vietettiin myös ruusun juhlaa, minkä kunniaksi väkeä vaelsi paikalle tavallista runsaammin.

Villa Ephrussi ja näyttelykojut.

Kierreltyämme hyvän aikaa puutarhassa kävimme vielä kurkistamassa mitä tapahtuman näytteilleasettajilla oli tarjota. Maistoimme eriskummallisia leivoksia ja ihmettelimme mihin kaikkeen käsistään kätevät ranskalaiset saavat ruusuja käytettyä. Mieleen palasivat pari viikkoa aiemmin Grassessa valmistetut ruusuhyytelöt.

Ennen lähtöä ehdimme vielä kurkistaa huvilaa sisältäpäin, ennen kuin poistuimme tontilta ja lähdimme taivaltamaan Beaulieun suuntaan seuraavaan huvilaan: Villa Kérylokseen. Olimme nimittäin aamulla ostaneet pääsyliput, jotka mahdollistivat pääsyn kumpaankin kävelymatkan päässä toisistaan olevaan huvilaan alennetulla hinnalla.

Kérylosin ruokailuhuoneen sisustusta.

Villa Kérylos on edesmenneen ranskalaisen arkkitehdin ja monitaiturin Théodore Reinachin rakennuttama huvila, joka on viimeistä yksityiskohtaa myöten kuin kreikkalainen huvila vuosisatojen takaa. Niin talon koristeet kuin käyttöesineetkin ovat tarkkoja jäljennöksiä antiikin Kreikan ajoilta, ja Reinach todella käytti Kérylosta myös asumiseen. Huvila sisältää kaksi kerrosta komeasti sisustettuja huoneita, ja audio-oppaista oli iso apu museon ihmeitä tarkastellessa.

Tuskin tarvitsisi edes erikseen mainita, että myös merenrantaan rakennetun Villa Kérylosin pihalta on uskomattoman näköalat. Kauniin päivän kunniaksi edessä kimalteli turkoosinsininen Välimeri ja taustalla häämöttivät suunnasta riippuen joko Cap Ferrat'n vehreä niemi tai jylhät vuorenrinteet Beaulieun kaupungin taustalla.

Taideaarteita ja kuulapeli

Tiistaina 25. päivä lähdimme pitkästä aikaa kohti Saint-Paulin kaupunkia. Saint-Paulissa olimme vierailleet jo matkamme alussa eräänä sateisena päivänä, mutta nyt taivaalla ei ollut pilven pilveä. Varsinainen pääkohteemme oli pienen patikkamatkan päässä Saint-Paulista oleva Fondation Maeghtin museo. Muun muassa Joan Mirón, Alberto Giacomettin ja Marc Chagallin töitä esittelevä museo on useiden matkaoppaiden listoilla kohteena, jota ei alueella vieraillessa kannata ohittaa.

Saint-Paulin kylä kylpee auringossa.

Itse emme kuitenkaan täysin vakuuttuneet Fondation Maeghtin vetovoimasta. Suhteettoman kalliiksi hinnoitellun pääsylipun päälle olisi vielä pitänyt maksaa ylimääräisiä euroja, jotta museossa olisi saanut valokuvata. Emme lisämaksua maksaneet, joten vierailustamme ei kuvatodisteista jäänyt. Kovin paljon kuvattavaa ei toisaalta olisi ollutkaan, sillä museo oli noin tunnissa kierretty, ja mitään sen suurempia elämyksiä se ei katsojalle tarjonnut. Hienompiakin museoita on tällä matkalla tullut nähtyä - ja halvemmalla.

Museokierroksen jälkeen kävimme päivittämässä muistikuvamme Saint-Paulin vanhasta kaupungista, joka oli juuri niin hieno kuin muistelimmekin. Vierailimme muutamassa puodissa katselemassa mahdollisia tuliaisia ja seikkailimme pitkin kaupungin sokkeloisia kujia. Päivä alkoi olla jo pitkällä, ja ennen paluumatkaa Nizzaan kehitimme villin suunnitelman palata Saint-Pauliin myös seuraavana päivänä...

Essin petankkitaitojen tulos. Kuvaa ei ole lavastettu.

Ja niin myös tapahtui. Keskiviikkona suuntasimme heti aamusta takaisin Saint-Pauliin ja toteutimme yhden matkamme tavoitteista, kun vuokrasimme vanhan kaupungin turistitoimistosta petankkisetin. Kuulapelin parissa viihdyimmekin muutaman hetken, vaikka läheisellä terassilla istunut herrasmies kokikin olonsa ilmeisen uhatuksi ja toisaalta japanilaisturistit innostuivat pelailustamme ehkä hieman liikaakin.

Lounastimme vielä Saint-Paulissa ja teimme suunnitelmia loppupäivän varalle. Päätimme ruoan jälkeen patikoida turistitoimistosta saamiemme ohjeiden mukaisesti Vencen kaupunkiin ja jatkaa sieltä kenties vielä johonkin ajan sallimissa rajoissa. Iltapäivän patikkaretkemme sujui kuumasta ilmasta huolimatta ripeästi, ja päätimme ottaa Vencesta bussin ennestään tuntemattomaan Saint-Jeannet'n kukkulakaupunkiin.

Saint-Jeannet'n katuja ja koteja.

Saavuimme kiipeilijöiden suosiman vuoren juuressa sijainneeseen kylään iltapäivällä, ja lähdimme tottuneesti suunnistamaan sen sokkeloisille kujille. Kylä vaikutti lähes autiolta, mutta vielä ennen lähtöä onnistuimme löytämään ravintolan, jonka terassilla nautimme ainoina asiakkaina limut ennen paluubussimme lähtöä. Koimme ansainneemme pysähdyshetken kolmen kaupungin kautta kulkeneen seikkailupäivämme päätteeksi.

Vain viikko lähtöön

Torstaina 27. päivä tajusimme, että paluumatkaamme olisi enää viikko aikaa. Emme kuitenkaan tuolloin lähteneet Nizzan ulkopuolelle, vaan nautimme matkustuspäivien jälkeen yhdestä aurinkoisesta päivästä kotikaupungissamme. Torstain teemaksi muodostuivat puolivahingossa Nizzan makeat erikoisuudet, eli Fenocchion jäätelöt ja Florianin makeiset.

Jäätelömaut eivät lopu Fenocchiolta heti kesken.

Vanhassa kaupungissa sijaitseva Fenocchion jäätelöbaari oli kutkuttanut meitä jo pitkään yltäkylläisen valikoimansa takia. Hinnat esittävällä taulullakin oli ilman sen suurempia fanfaareja listattu erikokoisten jäätelöannosten hinnat yhdestä pallosta jopa toisellekymmenelle. Tyydyimme tylsästi kahteen palloon kumpikin, mutta makuvalinnoissa perinteiset vaniljat ja mansikat saivat väistyä kaktuksen ja muiden eksoottisten sävyjen tieltä.

Paljon karkkia.

Jäätelötankkauksen jälkeen jatkoimme kävelykierrostamme, joka lopulta johti meidät Rivieran tunnetuimman makeisvalmistajan Confiserie Florianin tehtaanmyymälän luokse. Saamamme yksityinen esittelykierros oli varsin jäykkä, mutta oli silti mielenkiintoista nähdä miten Florianin kuuluisat karamellisoidut hedelmät valmistetaan. Lopuksi kiertelimme myymälässä, ja valikoimme jälleen tuliaisia - silläkin uhalla että lähestyvästä matkalaukkujen pakkaamisesta oli tulossa varsin haastava kokemus.

Ihmeiden junamatka

Rivieran kauniit rannat ja glamour jättävät pahasti taka-alalle monia mielenkiintoisia vierailukohteita, esimerkiksi Nizzan pohjoispuolella olevia vuoristokyliä, joihin matkustajia kuljettaa Train des merveilles eli vapaasti käännettynä "Ihmeiden juna". Olimme edellispäivinä valikoineet kylistä neljä mielenkiintoisimmalta vaikuttanutta, ja perjantaina lähdimme aikaisin aamulla ostamaan junalippuja Nizzan pääasemalle.

Ongelmia tuli eteen heti aamusta, kun edellispäivien lakkoilua oli venytetty aamulle juuri sen verran, että suunnittelemamme junayhteys ei toteutunutkaan. Ei auttanut muu kuin tyytyä lähes kaksi tuntia myöhemmin lähtevään junaan, ja palata Nizzan kaduille hakemaan sopivaa matkaevästä ja -lukemista.

Tuossa on museo. Ihan oikeasti.

Tarkoituksenamme oli matkustaa aamupäivän junalla kohdekaupungeistamme kauimpaan, ja valua sieltä sitten päivän edetessä pysäkki pysäkiltä takaisin Nizzaa kohti. Ensimmäinen asemamme oli siis junamme päätepysäkki Tende. Jo entuudestaan omistamamme esitteet ja kartat olivat sivistäneet meitä kohteista jo sen verran, että tiesimme suunnilleen, mitä etsimään lähtisimme. Tendessa kävimme kuitenkin aseman lähellä olevassa turistitoimistossa hakemassa hieman lisävihjeitä aamupäivään. Turistitoimistosta meille suositeltiin aivan vieressä sijainnutta Musée des Merveilles'tä, jonka moderni julkisivu hämäsi meitäkin niin paljon, ettemme ensin meinanneet uskoa sieltä museota löytyvän.

Sisältä löytyi kuitenkin museon vastaanotto, jossa meitä lyhyen ajatustenvaihdon jälkeen erehdyttiin luulemaan sveitsiläisiksi. Uutta sekin! Museon uumenissa oli perjantaiaamuna rauhallista, ja saimme rauhassa ihmetellä miten Vallée des Merveilles'n alueen historiaa oli kaivausten perusteella saatu selvitettyä. Esillä oli myös valtavia kivenlohkareita, joita koristivat kaukaisten esi-isiemme mysteeriset piirrustukset.

Museossa riitti nähtävää, ja aikaa kului lopulta niin paljon, että päätimme jättää Tenden taaksemme ja edetä junalla yhden pysäkinvälin takaisinpäin La Briguen kylään. Sympaattisen pikkukylän turistitoimistoon ehdimme juuri ennen lounasajan sulkemista, ja saimme napattua kylän ihmeitä esittelevän kierroksen kartan. Nälkä ei meitä vielä vaivannut, joten aloitimme niiltä sijoilta kierroksemme hiljaisilla kyläkujilla.

Värikkäitä ampiaispesiä, vaan ei ainuttakaan ampiaista.

Yllättävän paljon nähtävää pienessä kylässä riittikin. Parhaiten mieleen jäivät lopulta linnan rauniot, joidenkin talojen ovien päällä olleet Rooman valtakunnan aikaiset kivikyltit sekä värikäs ampiaispesärakennelma kylän laitamilla. Kierros päättyi toriaukiolle, johon istahdimme hetkeksi levähtämään ja ihmettelemään miten paljon viileämpää voi vain reilun tunnin matkan päässä Nizzasta ollakaan.

Tässä vaiheessa nälän tunne alkoi jo nostaa päätään, joten siirryimme tutkailemaan kylän ravintolatarjontaa. Pienen aprikoinnin jälkeen löysimme sopivan paikan, kun yhdestä ravintolasta ulos tullut mies huomasi meidän tutkivan ruokalistaa arvioivasti. Mies totesi ravintolan olevan erinomainen ja miltei tuuppasi meidät ovesta sisään.

La Briguen kapeita kujia.

Suositus ei kuitenkaan pettänyt. Ravintola noudatti hauskasti kukkoteemaa aina koristeluista vesikannuun. Vielä pöytään istuessa kuvittelimme ehtivämme puolen tunnin päästä tulevaan junaan, mutta lopulta tajusimme myöhästyvämme armotta. Emme olleet tästä moksiskaan, vaan nautimme herkulliset pizzan kaltaiset lämpimät leivät, joita kokkina häärännyt paikan isäntäkin tuli lopulta kommentoimaan. Juttelimme pitkät tovit syömistämme leivistä, omista aikeistamme ja maailmanmenosta muutenkin. Lopulta sympaattinen omistajapariskunta hyvästeli meidät ja lähdimme asemantyngälle seuraavaa junaa odottelemaan.

Aikaa kului, kului ja kului vielä vähän lisää. Ensimmäisenä aikataulussa ollut juna ei koskaan ilmestynyt paikalle, ja jäimme asemalle odottamaan seuraavaa. Seuraavan kerran ohi pyrähti juna, joka ei koskaan pysähtynyt kohdallemme vaan jatkoi täyttä höyryä eteenpäin. Välillä ripotteli vettäkin, mutta onneksi pikkuruinen asema tarjosi sentään jonkinlaista sadesuojaa. Vasta kolmas kerta sanoi toden, ja luvattoman pitkään kestänyt odotuksemme palkittiin lopultakin kohdallemme pysähtyneellä junalla. Kello oli ehtinyt jo niin pitkälle iltapäivään, että päätimme palata samaisella junalla aina Nizzaan asti.

Pelejä ja viisuja

Lauantaina toteutimme suunnittelemamme vierailun Cagnes-sur-Meriin, jossa järjestettiin koko perheen pelitapahtuma. Esille oli tuotu niin ulkopelejä kuin siistejä sisäpelejäkin, joita mahtui hyvin kokeilemaan ympärillä pyörivistä lapsista huolimatta. Pelkkiin peleihin ei tarvinnut tyytyä, sillä paikalla pääsi tutustumaan muihinkin harrasteisiin kuten esimerkiksi postimerkkeilyyn. Postimerkkeilevät sedät saivat meidät osallistumaan leikkimieleiseen tietokilpailuun, johon vastauksia haettiin esillä olleista postimerkeistä. Palkintokaan ei ollut hassumpi, sillä saimme kumpikin pienet pussilliset eri maiden postimerkkejä mukaamme.

Näitä herkkuja tulee ikävä.

Iltapäivällä palasimme kotiin, ja kävimme (jälleen kerran) hakemassa herkkuja suosikkileipomostamme. Viimeiset päivät olivat jo käsillä, joten käytimme matkakassamme pohjia säästelemättä suosikkiherkkuihimme. Mitä komeammat leivokset komistivatkin ruokapöytäämme matkan viimeisinä viikkoina.

Tuona lauantaina herkuttelulle hyvän syyn antoivat Euroviisut, joita ei Ranskassa vaivauduttu semifinaalien osalta edes näyttämään. Itse finaalitapahtuma tuli kuitenkin suorana lähetyksenä, eivätkä ranskalaiset eksoottisen kappaleensa kanssa aivan huonosti pärjänneetkään. Suomea emme valitettavasti päässeet kannustamaan tai äänestämään, sillä Kuunkuiskaaja-duo oli pudonnut pelistä jo ennen finaalia.

Vielä yksi vierailija

Maanantaina 31. toukokuuta saimme vielä Henkan vieraaksemme pariksi päiväksi. Ennen Henkan noutoa juna-asemalta kävimme keskustassa ihmettelemässä alkavan Ranska-Afrikka -kokouksen aiheuttamia turvajärjestelyjä, ja hetken toivoimme jopa näkevämme vilauksen paikalle saapuvasta Nicolas Sarkozysta. Aivan meidän aikatauluumme presidentin saapuminen ei kuitenkaan sopinut.

Vieraallemme riitti näytettävää Nizzassakin, emmekä itsekään harmitelleet viimeisten vaihtopäiviemme kuluvan kotikulmilla. Tehostimme rusketusrajoja rannalla, kävimme jälleen kerran herkuttelemassa ravintola L'Ovalen lihalankuilla ja ennen kaikkea hämmästelimme Nizzan Ranskalle palautumisen 150-vuotispäiväksi pystytettyä ruosteenruskeaa monumenttia. Ei mikään ilo silmälle.

Nizzan uusin nähtävyys jakoi mielipiteitä.

Tiistaina Henkka ehti tutkia maisemia myös omin päin, kun kävimme viimeistä kertaa koululla suorittamassa viimeiset tenttimme. Sekä kansainvälisen konsernilaskennan että sopimusoikeuden tentit olivat onneksi osuneet samalle päivälle, joten saimme saman aamupäivän aikana vietyä vaihto-opiskelumme päätökseen ja karistimme opinahjomme pölyt jaloistamme vihoviimeistä kertaa.

Viimeisten tenttien ja Nizzassa pyörimisen lomassa ehdimme myös siivoamaan asuntoamme. Ikivanha imuri veti viimeisiä henkosiaan, luuttu heilui pitkin lattioita ja pölyt pyyhkiytyivät ripeästi. Myös Henkka joutui kanssamme töihin, mutta apu oli paikallaan ja kolmeen pekkaan saimmekin asunnosta riittävän puhtaan - riittävän nopeasti.

Keskiviikkoaamuna Henkka jatkoi omille teilleen, ja me käynnistimme viimeistä täyttä päiväämme Nizzassa. Päivällä kävimme vielä kertaalleen pyörähtämässä MAMACissa ihailemassa modernia taidetta ja päivällä herkuttelimme jääkaappia samalla tyhjentäen. Illan ohjelmaksi valikoitui lopulta etenkin Essiä miellyttänyt Sinkkuelämää 2 -elokuva, ja paikkana tietenkin omassa alakerrassamme sijaitseva Rialton elokuvateatteri. Elokuvan päätyttyä ilta oli jo pitkällä, ja kävelimme hetkeksi rantaan ihailemaan hiljentynyttä Nizzaa ja Välimerta.

Viimeinen kurkistus kotiparvekkeelta kohti Negrescon kuuluisaa kupolia.

Yöllä ei kovin montaa tuntia tullut nukuttua, sillä aikaista herätystä edelsi pitkälle yöhön jatkunut pakkausoperaatio. Laukut meinasivat haljeta suljettaessa, ja vaaka todisti tavarakilojen olleen jo pahasti punaisella. Kuin ihmeen kaupalla kaikki omaisuus saatiin kuitenkin ahdattua johonkin, ja aamulla vuorossa oli toinen taikatemppu: kilojen saaminen kentälle ja koneeseen.

Ensimmäistä vaihetta hidastivat kummasti talomme rikkoutunut hissi ja jo aamulla kuumana porottanut aurinko, sekä tilanpuutteen vuoksi päälle pukemamme ylimääräiset vaatekerrokset. Kokeilkaa itse rontata neljään eri laukkuun pakatut reilut 50 kiloa ensin viisi kerrosta alaspäin ja sitten kilometri eteenpäin 20 asteen lämmössä myöhäissyksyyn parhaiten soveltuvissa vaatekerrastoissa.

Lentokentälle selvittyämme laukkuja vastaanottanut virkailija pyöritteli päätään hyvän tovin, mutta suostui lopulta ottamaan ruumaan valtavat tavarakilomme ja yllättäen myöskään kahden henkilön kuudesta käsimatkatavarasta ei tällä kertaa mutistu. Ehdimme hyvissä ajoin läpi turvatarkastuksista, ja Nizzan lentokentän kaupoissakin saimme vielä muutaman euron tuhlattua ennen paluulennon lähtöä. Itse paluumatka sujui mainiosti, ja vastaanottajatkin tavoitettiin lopulta asemalla.

Näitä maisemia tulee helposti ikävä.

Ja sitten pääsi pitkä huokaus.

Helpotuksesta, koska niin me itse kuin tavarammekin pääsivät ehjinä kotiin asti.

Väsymyksestä, koska vähäiset unet alkoivat jo alkuillasta painaa pitkän päivän tehneitä matkalaisia.

Sekä kaipuusta, sillä vaikka Suomeen paluu olikin mieluisa tapahtuma, taisi kummallakin meistä jo vilahtaa mielessä yksi pieni kysymys: "Milloin takaisin?"